Pääsiäisloma!

Tässä sitä odotellaan kesää ja ihanaa rentoutumista terassilla, rannalla tai vaikka vaan muuten vaan hengaillen. Ennen sitä kuitenkin pieni loman tynkä näin keväällä. Lähdemme mieheni kanssa reissaamaan eri puolille Suomea ja pienellä risteilyllä käymään.

Luvassa siis jonkin verran autossa istumista ja käveleskelyä. Huomasin juuri, että vissiin tämä sairaus vaikuttaa jopa lomasuunnitelmiin. Kuulin itseni sanovan "ei ainakaan kovin kauan kun en jaksa" kun kyse oli päivän mittaisesta tapahtumasta, jossa olisi paljon kävelemistä ja seisomista.

Rantalomalla, jolloin lämpötila oli koko ajan n. 40 astetta, kävely oli erittäin hidasta. Sellaisessa lämpötilassa kyllä kuka tahansa väsähtää. Se oli sellaista matelua. Positiivisesti ajateltuna tulee ainakin lomailtua rennosti turhaa energiaa kuluttamatta, vaikka tietenkin välillä tekisi mieli jaksaa vielä vähän enemmän:)

Nyt kuitenkin luvassa aika aktiivinen pääsiäisloma. Pieni tauko tulee bloggailuun ensi viikolla, mutta seuraavalla sitten lisää. Silloin alkaa pieni projekti/kokeilu:) Miten käy emännän kun alkaa kuntoilu pitkän tauon jälkeen?

Pikaista kokkailua

Tässä ensimmäinen lupaamistani resepteistä. Helppo ruoka silloin kun ei vain jaksa hellan edessä kauan hääriä

Paistettua nuudelia ja kanaa, valmistusaika noin 20 minuuttia.

Noin 100 g Pirkka Aasia venhnänuudelia

300 grammaa maustamattomia kanasuikaleita

Pirkka wokkikasvikset (pussillinen)

1 tl Riisiviinietikkaa

Aaria mausteet: aasian yrtit

4 rkl Soijakastiketta

Paista kana öljyssä ja sekoita mukaan teelusikallinen riisiviinietikkaa ja nakkele sekaan aasian yrtit-maustetta. Keitä samalla nuudelit (1 lihaliemikuutio keittoveteen).

Lisää wokkivihannekset pannulle ja paista hetki. Lisää joukkoon nuudelit. Kaada sekaan oman maun mukaan soijakastiketta (itse käytän ainakin 4 ruokalusikallista). Kääntele samalla kun paistat viitisen minuuttia.

Voila!

"Hei, minulla on MS-tauti"

Diagnoosin saadessani kerroin sairaudestani perheelleni sekä ystävilleni heti saatuani tietää siitä. Ehkä se oli tapa käsitellä asiaa, enkä pystyisi kieltämään sitä “kun kaikki muutkin tietävät”. Tai sitten olen avoimempi kuin luulinkaan.

Muistan ajatelleeni miten perheeni reagoisi, eli kuinka vaikeaa se heille olisi. Sitähän se heille oli. Mieheni (tuolloin kihlattuni) uskon pelänneen, vaikka hän ei sitä sanonutkaan. Silti hän jäi rinnalleni ja oli vahvasti minun tukenani ja siitä häntä tulisi kiittää, enemmän kuin teen. Onhan myös hänen elettävä tämän kanssa.

"Ilta pilalla"

Kuten aiemmin mainitsin, kerroin myös ystäville ja kavereillekin. Jouduinhan ottamaan lääkkeen joka toinen ilta ja väkisinkin lääke tulisi ottaa joskus esim. tyttöjen illan aikana. Sen sijaan että jättäisin lääkkeen ottamatta kerroin kavereilleni jotka tämän voisivat tulla näkemään.

Jotkut reagoivat toisia huonommin. Eräs kaverini tunnusti jälkeenpäin että oli ajatellut “no niin, nyt ilta pilalla ja surkutellaan tätä loppuilta”. Tästä syystä sanon kyseistä ihmistä kaveriksi, en ystäväksi. Ei ystävä ajattele tuolla tavalla. Ystävä ajattelee: Miten voin olla tukena?

“Katoa” ystävien ja kavereiden joukossa ei kuitenkaan käynyt. Liekö positiivinen ulosantini asiasta syy tälle. Vai kenties se, ettei se rajoita (ainakaan näkyvästi) elämääni? Vai se, että pitävät minusta sairaudestani huolimatta? Miten käy, jos joudun käyttämään apuvälineitä? Ehkä vasta silloin näen, ketkä niitä oikeita ystäviä ovat.

Miten teillä muilla MS:ää (tai muuta) sairastavilla ystävät/kaverit/tuttavat reagoivat kun kerroitte asiasta? Vai oletteko jättäneet kertomatta?

Kevättä rinnassa

Synkän talven jälkeen valo valtaa jälleen mielemme. Kevätaurinko on alkanut lämmittää ja valoisuus piristää kummasti. Keväässä on myös huonot puolensa – kevätsiivous. Siivoaminen ei ole mielipuuhaani, mutta pikku pakkohan se on kun tuo kirkas pallo taivaalla saa kaiken pölyn ja muun näkymään. Onks pakko jos ei haluu tai jaksa?

Tyydyn tavalliseen viikkosiivoukseen mieheni avustuksella. Kevätsiivouksen teen pikkuhiljaa, aina kun energiaa riittää.

Välillä sitä energiaa on enemmän ja välillä vähemmän. Juuri äsken laitoin tiskiä koneeseen, lehtiä paperinkeräykseen ja noukin vaatteita lattialta, nyt onkin sitten tauon paikka. Joskus tuntuu turhauttavalta, etten jaksa aivan yhtä paljon kuin ennen. “Muutkin jaksavat, olen vielä niin nuorikin. Onkohan tämä vain laiskuutta”.

Fatiikkioireeni on (kuten moni muu oireeni) lievempi kuin monella muulla, siksi tuntuu väärältä turhautua siihen. “Jaksanhan paljon enemmän kuin heikommassa kunnossa olevat”.

Mutta kuten kuvailussani kerroin, kirjoitan omista kokemuksistani ja miltä itsestäni tuntuu. Minun täytyy muistaa priorisoida kuinka paljon ja mihin energiaani käytä. Kerran kortisoonikuurin jälkeisen virtapiikin seurauksena siivosin komeron (paaaaaljon tavaraa). Seuraavana päivänä olo oli mitä mahtavin (tai sitten ei): jalat väsyneet kaiken sen kyykistelyn jälkeen.

Nyt on tauko pidetty ja mielenkiintoisesta siivouspäivästäni kerrottu :D Takaisin hommiin, mars!