Diagnoosin saadessani kerroin
sairaudestani perheelleni sekä ystävilleni heti saatuani tietää
siitä. Ehkä se oli tapa käsitellä asiaa, enkä pystyisi
kieltämään sitä “kun kaikki muutkin tietävät”. Tai sitten
olen avoimempi kuin luulinkaan.
Muistan ajatelleeni miten perheeni
reagoisi, eli kuinka vaikeaa se heille olisi. Sitähän se heille oli. Mieheni (tuolloin
kihlattuni) uskon pelänneen, vaikka hän ei sitä sanonutkaan. Silti
hän jäi rinnalleni ja oli vahvasti minun tukenani ja siitä häntä
tulisi kiittää, enemmän kuin teen. Onhan myös hänen elettävä
tämän kanssa.
"Ilta pilalla"
Kuten aiemmin mainitsin, kerroin myös ystäville ja kavereillekin.
Jouduinhan ottamaan lääkkeen joka toinen ilta ja väkisinkin lääke
tulisi ottaa joskus esim. tyttöjen illan aikana. Sen sijaan että
jättäisin lääkkeen ottamatta kerroin kavereilleni jotka tämän
voisivat tulla näkemään.
Jotkut reagoivat toisia huonommin. Eräs
kaverini tunnusti jälkeenpäin että oli ajatellut “no niin, nyt
ilta pilalla ja surkutellaan tätä loppuilta”. Tästä syystä
sanon kyseistä ihmistä kaveriksi, en ystäväksi. Ei ystävä
ajattele tuolla tavalla. Ystävä ajattelee: Miten voin olla tukena?
“Katoa” ystävien ja kavereiden
joukossa ei kuitenkaan käynyt. Liekö positiivinen ulosantini
asiasta syy tälle. Vai kenties se, ettei se rajoita (ainakaan
näkyvästi) elämääni? Vai se, että pitävät minusta
sairaudestani huolimatta? Miten käy, jos joudun käyttämään
apuvälineitä? Ehkä vasta silloin näen, ketkä niitä oikeita
ystäviä ovat.
Miten teillä muilla MS:ää (tai
muuta) sairastavilla ystävät/kaverit/tuttavat reagoivat kun
kerroitte asiasta? Vai oletteko jättäneet kertomatta?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti