Askel kerrallaan

On tunnettu tosiasia, että joskus itsensä potkiminen liikkeelle on vaikeaa. Vielä vaikeampaa se on silloin kun oma keho estelee. Voimaton olo koko kehossa ei ole se paras mahdollinen motivoija. Miten tässä sitten pitäisi toimia? Laiskuuden iskiessä sentään tietää, että kun ottaa itseään niskasta kiinni, on se lopuksi sen arvoista. Minä taas en tätä tiedä. Tottahan toki liikunta tekee hyvää niin terveille kuin sairaillekin, mutta mitä sitten jos se vie voimat jopa seuraavalta päivältä? Töissäkin pitäisi jaksaa.

Jostain lehdestä luin, että säännöllinen treeni piristää MS-tautia sairastavia. Ymmärrän itsekin, etten voi aloittaa täydellä teholla. Se tässä onkin turhauttavaa. Ennen aktiivisesti punttitreeniä ynnä muuta harjoitelleena on vaikea hyväksyä se, ettei enää pystyisikään samalla tavalla treenaamaan.

Eteenpäin sanoi...

Ei vaikuta jäädä murhetimaan sellaista jolle ei tällä hetkellä voi yhtään mitään, vaan on mentävä eteenpäin. Tämän viikon reenimäärä on suoraan sanottuna ollut olematon. Tänään kävin kävelyllä, kun oli hyvä sää. Aiemmin viikolla on ollut lumisadetta ja loskaa joka puolella ja jostain syystä kotona stepperillä vääntäminen ei ole niin motivoivaa. Voisiko johtua siitä, että näkee ympärillään kaikkea muuta mitä pitäisi tehdä?

Haluaisin niin puskea itseni äärirajoille, mutta en uskalla. Työ on minulle tärkeä ja haluan jaksaa siellä. En voi riskeerata, että olisin muutaman päivän rättiväsynyt rankan treenin jälkeen.

Kohtahan se nähdään, alanko jaksamaan enemmän ja piristymään treenin myötä. Hiljaa hyvä tulee. Ensi viikkoon!