Muistan sen hetken kun herra neurologi katsoi minua vakavasti ja sanoi näyttävän siltä, että minulla on ms-tauti. Pyysin toistamaan. Järkytyin, vaikka olinkin sitä odottanut.
Diagnoosistsani on kolme vuotta, mutta silti tuntuu siltä, etten ole käsitellyt asiaa oikein tai tarpeeksi. Olen hyväksynyt sen, koska eihän siitä pääse eroon. Mutta siitä huolimatta se käy mielessäni aivan liian useasti ollakseen normaalia.
Päivittäin se pomppaa mieleen tavalla tai toisella. Eikö se jää ikäänkuin taka-alalle kun sen on hyväksynyt ja käsitellyt? Miten asian oikein käsitteleminen oikein tapahtuu? Miettimällä se puhki? No sen olen tehnyt jo. Rohkaisemalla itseään ja toteamalla, että ei se elämä sairauden myötä pääty? Senkin olen tehnyt. Mitä vielä?
Ehkä olen ammattilaisavun tarpeessa. Ehkä ulkopuolinen ihminen voi antaa uusia näkökantoja asioihin tai jotain. Olen tästä avoin, mutta ei terveet tiedä. He voivat kuvitella, ei muuta. Ja aika usein on tullut vähättelyä tai sellaisia ilmeitä, että "nyt en oikein ymmärrä".
Enkä voi edes vaatia, että ymmärtäisivät. Onhan tämän sairauden oireet... miten sen nyt sanoisi... monipuolisia.
Mutta jotain mitä en ymmärrä on se vähättely. "Eikö se oo normaalia", "äh, ei se sairaudesta johdu oot vaan tulossa vanhaksi, enhän minäkään jaksa". Ai jaa? Hyvä kun kerroit, voin soittaa neurologille ja sanoa, etten enää tarvitse lääkkeitä sillä olenhan oireeton ja terve! Kiitos.
Toisesta korvasta sisään ja toisesta ulos. Näinhän se menee. Täysin turhaa alkaa änkyttään vastaan. Parempi vaan nyökytellä ja hymyillä. Sulkea se sisälle ja säästää sellaisille ihmisille jotka edes yrittävät kuunnella keksimättä muita syitä oireille.
Näin. Nyt v*tutusta lievittämään ruoalla. Ensi viikolla taas ruokaohje luvassa :) Sii juu!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti